etusivu › median lukutapoja › ihanat, kamalt julkkikset

Tutkija Laura Saarenmaa: Ihanat, kamalat julkkikset

Julkkikseksi tuleminen on nykyään monen haave. Television suosittuja kykyjenetsintäohjelmia, kuten Popstarsia ja Idolsia, on julkisessa keskustelussa mielletty ennen muuta keinoina päästä julkisuuteen. Tästä syystä näitä ohjelmia ja niihin osallistuvia ihmisiä on myös arvosteltu.

Julkisuudessa on paheksuttu kilpailijoiden itsetarkoituksellista ja itsekritiikitöntä julkisuushakuisuutta – tarvetta päästä keinoilla millä hyvänsä esille televisioon ja juorulehtien palstoille.

Vaikka keskustelu julkkiksista ja julkkiskulttuurin arvoista käy 2000-luvun alkupuolella kiihkeänä, mitään erityisen uutta keskustelussa ei ole. Julkkiksia on ruodittu Suomessa kiivain sanankääntein jo 30–40 vuotta. Myös julkkisjuttuja julkaisevia lehtiä on arvosteltu, aikaisemmin jopa paljon teräväsanaisemmin kuin nykyään.

Julkkisjulkisuus, sellaisena kuin me sen ymmärrämme, muotoutui suomalaisessa viihdelehdistössä 1950- ja 1960-luvuilla. Ensimmäinen suomalainen superjulkkiks oli Miss Universumiksi vuonna 1952 valittu Armi Kuusela. 1960-luvulla kohua herätti rouva Tabe Slioor, persialaissyntyinen, orpokodissa kasvanut mannekiinikoulun johtajatar. Slioor liitettiin elämänsä aikana moniin tunnettuihin ja vaikutusvaltaisiin miehiin. Varsinainen julkisuuspommi oli Slioorin Jallu-lehdessä vuonna 1962 julkaistu muistelmasarja, jossa hän paljasti kuvien kera monivuotisen rakkaussuhteensa naimisissa olevaan Helsingin kaupunginjohtajaan.

Tunnettujen henkilöiden välisiä intiimeitä asioita ei suomalaisissa lehdissä ollut aiemmin käsitelty näin suoraan. Kuuluisuuksien kuulumisista oli toki kirjoitettu aikaisemmin, mutta ainoastaan kohteliaaseen, etäiseen ja pidättyväiseen tapaan. Intiimin yksityiselämän asioista utelemista ei ollut pidetty sopivana. Tabe Slioorin tapaus 1960-luvun alussa kieli, että nimenomaan kuuluisuuksien yksityiselämä kiinnosti lukijoita. Tuohon aikaan sisällöltään vielä kiltin miestenlehden Jallun myyntiluvut kohosivat muistelmasarjan ansiosta ennätysmäisen korkeiksi.

Televisiokuuluttajista aikakauslehtien kansikuvatyttöjä

Merkittävä tekijä suomalaisen julkkisjulkisuuden syntymisessä oli televisio, joita alkoi 1960-luvun alussa olla useissa suomalaisissa kodeissa. Televisio tuotti koko kansalle tuttuja kasvoja ja uudenlaista kuuluisuutta. Televisiokuuluisuus nosti tv-työntekijät myös aikakauslehtien sivuille. Suositut kuuluttajakasvot, kuten Teija Sopanen ja Tuula Ignatius, hymyilivät aikakauslehtien kansikuvatyttöinä, ja heidän rakkauselämänsä käänteitä seurattiin lehdissä innostuneesti.

Vaikka esimerkiksi Teija Sopasen kuuluisuus muodostui monesta tekijästä, kuten vuoden 1953 Suomen Neito -tittelistä ja elokuvarooleista, vasta televisio teki Sopasesta "koko kansan Teijan". Televisiota pidettiin 1960-luvulla uhkana painetulle sanalle, mutta julkkisjulkisuudelle ominainen henkilöiden kierrätys viestimestä toiseen osoittaa, että lehdistö on myös hyötynyt televisiosta. Tämänkin päivän lehtiotsikoita seuratessa voi huomata, että monet lehtien uutisista liittyvät tavalla tai toisella televisioon.

Televisiojulkkiksista tuli 1960 -1970 -luvuilla ihailun, mutta toisaalta myös arvostelun ja inhon kohteita. Julkkiksen käsitteeseen liittyy ylipäätään epäilys henkilön todellisesta lahjakkuudesta tai aseman oikeutuksesta. Sana julkkis vakiintuikin suomalaiseen kielenkäyttöön nimenomaan 1970-luvulla, julkkiksille ja julkkisviihteelle kriittisten asenteiden yleistyessä. Tätä ennen oli tavattu puhua kuuluisuuksista.

Television keskusteluohjelmien vetäjiä arvosteltiin itsensä esille tuomisesta ja koreilevasta pukeutumisesta. Esimerkiksi M-Show-viihdeohjelman juontajaa Timo T. A. Mikkosta pilkattiin 1970-luvun alussa ohjelmalle kriittisissä lehtiarvosteluissa julkisuushakuiseksi pintaliitäjäksi ja "mamsellimaiseen kimalleasuun" pukeutuvaksi "pleipoitähdeksi". Puhe turhista tv-julkkiksista kytkeytyi suoraan itse ohjelmien arviointiin, kysymykseen siitä, onko kotimainen tv-viihde arvokasta ja laadukasta. Tässä mielessä televisiojulkkiksiin kohdistuva kritiikki oli kritiikkiä koko viestintävälinettä kohtaan.

Hymy-lehden armoton linja 1970-luvulla

Television ohella suomalaista julkkisjulkisuutta muokkasi merkittävästi vuonna 1959 perustettu Hymy-lehti. Lehti alkoi 1970-luvun mittaan uutisoida julkkisten henkilökohtaiseen elämään liittyviä negatiivisiakin piirteitä ja arvostella heitä suorasukaisesti. Lehti paheksui monia ajan julkkisnimiä, kuten televisiotoimittajana ja muotiyrittäjänä toiminutta Lenita Airistoa ja iskelmälaulaja Laila Kinnusta, tekopyhistä lausunnoista ja huonosta julkisesta käytöksestä. Hymyn arvostelu ja mollaaminen ulottuivat niin poliitikkoihin kuin viihdejulkkiksiinkin, eikä juttujen tekemiseen juuri kyselty asianosaisten lupia. Vuonna 1975 säädettiin yksityisyydensuojalaki "Lex Hymy" suitsimaan Hymyn käynnistämää yksityiselämän repostelua julkisuudessa.

1970-luvun Hymyn vaikutukset näkyvät edelleen myös tämän päivän julkkisviihteessä. Hymyn ja muiden niin sanottujen paljastuslehtien johdolla laulajat, missit ja mallit alettiin nähdä korostetun seksuaalisina olentoina. Alastomuus ja seksi ovatkin olleet 1970-luvulta alkaen olennainen ja erottamaton osa suomalaista julkkisjulkisuutta. Nykyään seksi ja paljas pinta ovat niin missien, poliitikkojen, kuninkaallisten kuin laulajienkin julkisuuden elementtejä. Seksiskandaalit, kuninkaallisten suttuiset alastonkuvat aurinkorannoilta ja iltapäivälehtien viikonloppunumeroiden rohkeat alusvaatekuvasarjat kuuluvat niin olennaisena osana päivittäiseen viihdekuvastoon, ettei niihin välttämättä edes kiinnitä huomiota.

Seksikkyys ja eroottisuus ovat omiaan pikemminkin alentamaan kuin ylevöittämään julkkiksen julkisuuskuvaa. Näin on tapahtunut esimerkiksi aikanaan Mister Finlandiksi valitun Henry Saaren ja Playboy-lehdessä poseeranneen viulisti Linda Lampeniuksen julkisuuskuville porno- ja alastonkuvien myötä.

Alastomuutta ja seksikkyyttä painottava julkkisjulkisuus tarjoaa yleisölle mahdollisuuksia julkkisten halveksuntaan, pilkantekoon ja paheksuntaan. Brittiläisen tutkijan Ian Connellin mukaan julkkisten halveksunnan ja moraalisen paheksunnan mahdollisuudessa piilee julkkisviihteen tuottaman mielihyvän ydin. Julkkiskulttuurin eri puolien pohtimisessa onkin hyvä tarkkailla omia tunteitaan ja reaktioitaan, kysyä itseltään, mikä julkkisjutuissa oikein viihdyttää, vihastuttaa tai kiihottaa.

Julkkiksissa on myös poliittista potentiaalia

Suomalaista julkkisjulkisuutta ovat muokanneet kaksi pääelementtiä: toisaalta on keskusteltu siitä, mikä on hyvää ja arvokasta viihdettä ja mikä huonoa ja roskaa. Toisaalta julkkisjulkisuus on nojannut paljastamisen ja salaamisen väliseen jännitteeseen. Intiimi yksityiselämä, alastomuus ja seksuaalisuus ovat olleet vielä 2000-luvulle tultaessa niitä kiinnostavimpia ja kiihottavimpia kysymyksiä. Monien kulttuuriteoreetikkojen mielestä nämä kysymykset ovat kiehtoneet ihmisiä halki vuosisatojen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne antavat ihmisille tilaisuuden saada näkökulmia omaan minuuteen, siihen millainen itse on.

Julkkisjulkisuudessa voidaan nähdä myös poliittinen potentiaalinsa. Esimerkiksi 1970-luvun suomalaisissa naistenlehdissä naispuoliset julkkikset ja missit vaativat suorapuheisesti naisille parempaa asemaa työmarkkinoilla ja antoivat kenties tällä tavalla tärkeää esimerkkiä tuolloisen avioerolainsäädännön alistamille kotirouville. Julkkisviihteen keinoja työstää erilaisia poliittisia vastakkainasetteluja on kuitenkin tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa väheksytty.

Vähättely perustuu siihen kulttuuriseen periaatteeseen, että viihde on lähtökohtaisesti aina halveksuttavaa, vähempiarvoista ja turhanpäiväistä. Tarkemmin ajatellen tällainen ajattelutapa on kuitenkin luonteeltaan itsessään poliittinen ja sen voidaan ajatella myös palvelevan yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Moni naistenlehtien julkkisjuttuja lukenut voi varmaan tunnistaa lehtien lukemiseen liittyvän halveksuvan asenteen myös itsessään. Tärkeä kysymys onkin, kenen ääni halveksuvassa asenteessa oikein kuuluu ja millaisiin kulttuurisiin valtasuhteisiin se nojaa.

Nykypäivän julkkisjulkisuus on eriytynyt erilaisiin rinnakkain toimiviin lajityyppeihin, joista voidaan erottaa omat korkeansa ja matalansa, omat taiteensa ja viihteensä. Voidaan erottaa toisistaan kalliiden aikakauslehtien arvokkaat ja henkevät julkkishaastattelut ja Ohon, Katson, Seuran ja 7 päivää -lehtien huonon maun juhla. Ensin mainitussa lajityypissä puhuttelee yleisten, yhteisten ongelmien ja tunteiden kohtaaminen tunnettujen persoonallisuuksien kautta. Toisen tuottamaa lukija-asemaa taas luonnehtivat halveksunnan mahdollisuudet, huonon maun ja roskan tunnistaminen. Tällaisiakin tekstityyppejä tarvitaan: ne voivat olla voimauttavia elementtejä itsensä ja oman elämänsä merkitykselliseksi kokemisen kannalta. Raflaavien julkkisjuttujen kautta moni lukija voi tuntea itsensä arvostelukykyiseksi, rationaaliseksi kansalaiseksi, joka taatusti osaa erottaa hyvän huonosta.

Lähteitä:

Kyrölä, Katariina: Playboy-viulisti ja porno-ori. Ruumiillisia rajanylityksiä julkkisesityksissä. Tiedotustutkimus 2/2002

Elfving, Sari: Inhoa, halua ja murtumia rationaalisuudessa. Timo T.A. Mikkonen 1970-luvun televisiossa ja lehdistössä. Tiedotustutkimus 3/2004

Saarenmaa Laura: Kuka muistaa Liana Kaarinaa? Elokuvatähteys ja seksi 1960-ja 1970-lukujen suomalaisessa populaarijournalismissa. Lähikuva 4/2003

Dyer, Richard: Heavenly Bodies. Film Stars and Society. New York: St.Martin’s 1987